Play and joy

Mukava aloitus viikonlopulle jo torstaina. Huominen opetukseton koulussa ja suunta kohti Helsinkiä kaverille kylään. Oppitunnin loppuivat puoli neljä, ja suoraan päivällisen jälkeen Ainon ja Mikon mukaan tallille. Saisin tänään vuorostaan leikkiä Tapion kanssa, joka on puolitoista vuotias suomenhevos-orivarsa. Onneksi tällä kertaa pyöröaitauksen aita oli laitettu kuntoon, joten pääsimme siihen. Otin riimun ja liinan, ja tietenkin ponin ja suuntasimme Tapion kanssa pyöröaitaukseen. Laskin nuorikon irti ja laitoin hieman juoksemaan. Ori lähti liikkeelle aluksi suht tasaisesti, mutta sain kuitenkin aikaan muutaman pukin, kun kannustin Tapioon hieman lisää vauhtia liinalla.

Annoin varsan juosta hetken, ennen kuin rupesimme tekemään mitään. Seurasin sen reaktioita ja toivoin, että saisin nähdä juuri ne merkit mitä haluaisinkin. Ensin Tapio alkoi maiskuttelemaan. Vaihdoin suuntaa siten, että liikuin Tapion eteen ympyrässä ja pidin liinaa aina sillä puolella, joka toimi kääntävänä apuna. Tapio kääntyi juuri niin kuin tarjosin vaihtoehdoksi. Halusin, että ori vaihtaa suuntaa minun kauttani, eli siis ympyrän keskustan kautta. Ei niin, että takaosa tulee minua kohti, kun hevonen kääntyy aidan puolelta. Pikku hiljaa Tapio alkoi valuta pois aidan vierestä ja tuli aavistuksen lähemmäksi. Muutamat kerrat Taipio pysähtyi, mutta ei halunnut tulla luokseni, joten pyysin sitä vieläkin eteen päin. Korvat kääntyivät minua kohden ja se tarkkaili mitä tein. Seuraavan kerran, kun siirsin raviin, käännyin ja vein käden kehoni etupuolelle, Tapio pysähtyi. Jouduin aavistuksen avittamaan oria menemällä kyykkyyn. Nuorikko oli aika epäileväinen tullessaan luokseni, mutta silittelin ja rapsuttelin sitä hetken, ennen kuin laitoin liinan kiinni riimuun.

Pyysin Tapion liikkeelle liinassa. Ori ei ole vielä kertaakaan juoksutettu liinassa, joten se oli alkuun hieman vastahakoinen, mutta teki kuitenkin niin kuin toivoinkin. Ohjasin pään puoleisella kädellä suuntaa ja sitten toisessa kädessä oli loppu liinan pää jolla säätelin vauhtia. Parin mukavan kierroksen jälkeen kokeilimme suunnan muuttamista. Astuin askeleen Tapion edelle ja ohjasin toisella kädellä uuden suunnan. Avutin jälleen liinan loppu osalla. Ja orihan toimi kuin unelma. Kehuin paljon, sillä kyseessä on kuitenkin vielä hyvin nuori hevonen. Onnistutttuamme tekemään vielä muutamat hyvät suunnanvaihdokset ja sitten pysäytin liikkeen. Otin varsan luokseni ja silitin sitä päästä. Rauhallisesti heitin liinan päätä pari kertaa selän yli molemmilta puolilta. Löysäsin liinaa ja annoin Tapion seistä paikoillaan. Silittelin koko kehon läpi molemmilta puolelta ja nostelin jalat.

Laskin liinaa sen verran pidemmäksi, että ylsin ottamaan ympyrän laidalta harjan. Toisen puolen hevosesta harjasin liina vielä kädessäni, mutta kun siirryin toiselle puolelle laskin irti narusta. Tunne oli uskomaton, kun suunnilleen puolitoista vuotias varsa seisoo keskellä autausta paikoillaan ja aivan rentona vaikka ympärillä muutamassa tarhassa hevoset riehuivat, kentällä ratsastettiin ja hevosia kulki koko ajan edestakaisin pihalla. Ja Tapio vain seisoi! Kehuin jälleen, koska se vain oli tänään ihan super hieno. Minulla ei ollut tälle päivälle minkään laisia odotuksia Tapion suhteen, mutta tämä nuori ylitti odotukseni sataprosenttisesti. Aitauksesta lähtiessämme hiippailimme askel kerrallaan ja hevosen tietysti piti tulla samaa vauhtia kanssani. Sen asian kanssa täytyy vielä vähän treenata, mutta hyvin tehtävä onnistui jo nyttenkin.

Laitan jälleen lopuksi videon työskentelystä, tosin se tulee hieman myöhemmin.

Day off!

14.9.2014

Ihana sunnuntai. Aamu alkoi rauhallisin merkein vesivärimaalailun parissa ja yhdentoista aikoihin lähdinkin kohti Suokkimummoa. Hevoset oltiin laskettu aamulla niitylle ja söivät nyt tyytyväisenä kauempana. Siivosin boxit nopeasti, jonka jälkeen huusin kolmikon talliin. Niiden tulemista talliin on hauska seurata, sillä ne juoksevat joka kerta samassa järjestyksessä sisälle. Ensin tulee Liinu, Liinua seuraa Loimu ja Norri tulee viimeisenä. Ja tällä kertaa kaikki menivät sentään omiin karsinoihinsa. Tein Norrille sellaisen ripeän rahjauksen ja pian olimme valmiit lähtöön. Ruuna ei jostain kumman syystä ollut kovinkaan halukas lähtemään. Yleensä haluan, että hevonen tulee omin avuin mukaan, ettei sitä tarvitse kiskoa. Tänään jouduin kehottamaan liikkeelle vähän tehokkaammin kuin tavallisimmin. Päädtyn tekemään siis kentälle parit alustavat maastakäsinharjoitukset ennen kuin pääsisimme lähtemään maastoon. Talutin Norrin kentälle ja vältin vetämästä ohjista, jotta herra saisi kulkea perässäni aivan omasta tahdostaan. Teimme parit peruutukset ja pysähdykset ja vahdin, että Norri pysähtyi juuri sillon kuin minäkin. Sitten kävelin hevosta kohden ja pistin sen väistämään. Pari kertaa ruuna pisti hieman hanttiin, mutta en antanut muuta vaihtoehtoa. Sain lopulta hevosen seuraamaan ja kuuntelemaan ihan mukavasti, joten pääsimme ihastelemaan auringonpaisteista syysilmaa.

Pari tuntia ihanassa syyssäässä, ja pääsimme jopa laukkaamaan sänkipellollekin. Sujuvasti onnistuimme välttämään viheliäiset hirvikärpäset ja maaston jälkeen oli mukavan rento fiilis. Jouduin pesemään ruunan ja saimmekin harjoitella sen asian siedätystä jälleen. Vesi ei kuulu Norrin suosikkeihin ja joka kerta laskiessani vettävaluvan sienen iholle, se väisti raivostuttavasti sivulle. Joten joka kerta, kun otin sienen, pidin sitä kiinni karvassa niin pitkään, kunnes se seisoi nätisti paikoillaan. Vähän vaivaa tuo asia vaatii, mutta ehkä se siitä kehittyy. Otin liikutusvuoroon Liinun, jolla oli tarkoitus ajaa kärryillä. Varustin sen, mutta en laittanut kärryjä vielä perään, ohjasajaisin vain ensin. Tammalla ollaan ajettu joskus monta vuotta sitten, joten ajaminen pitää aloittaa kevyesti ja helposti. Tein kentällä pysähdyksiä ja peruutuksia, sekä teimme muutamia kiemuroita ja voltteja, jotta ohjaus saadaan kuntoon. Tämä on toinen kerta tällä viikolla, kun laitamme kärryjä, joten en ajanut maasta kovinkaan pitkään. Keskiviikkona teimme hieman pidemmän harjoituksen ohjasajaen. Kun olin mielestäni riittävän kauan kävelty, ohjasin Liinun valjastettavaksi. Kärryt kiinni ja menoksi.

Kiersimme pari kertaa kenttää ympäri tehden samoja asioita kuin maastakäsinkin. Otin parit siirtymän käynnistä seis ja takaisin. Liinu oli jälleen ihanan tosissaan, kun se pääsi vetämään kärryjä. Taitaa tykätä tästä hommasta. Tänään suunnitteilla oli hieman pidempi ajokerta, joten olimme sopineet, että Suokkimummon lapsenlapset pääsisivät pienelle ajelulle. Kävimme tekemässä kaksi lenkkiä lasten kanssa päätalon pihalla, jossa pääsi kiertämään puun ympäri takaisin tallille päin. Otin pienet ravipätkän tallia kohden ja tammahan olikin ihan innoissaan, jouduin jopa hieman toppuuttelemaan, ettei liian lujaa lähdetä menemään. Odotan vain sitä, että päästään ajamaan pihan ulkopuolelle, maastoon lenkkejä, mutta ei vielä lähdetä siihen. Maltetaan ensin ajella mukavasti tallin pihapiirissä.

Free to go!

Selvisin ihme ja kumma kyllä ensiapu 2-kurssin ensimmäisestä päivästä. Huominen vielä jäljellä, mutta ehkä sekin selvitetään kunnialla läpi. Onneksi puuduttavasta päivästä huolimatta ilta olikin paljon mielenkiintoisempi. Olin viikolla kysynyt, jos pääsisin Ainon ja Mikon mukaan tallille leikkimään Taunon kanssa. Haaveilin nimittäin tallille kesällä rakennetusta pyöröaitauksesta, jota saisin tänään kokeilla. Lähdimme puoli neljän päivällisen jälkeen ja saavuimme tallin pihaan vähän jälkeen neljän. Jäin ensiksi katsomaan Mikon ja Ainon ratsastusta, mutta tovin kuluttua päätin hakea Taunon. Sää oli mitä mainioin, joten jäimme ilomielin pihalle puomiin. Taunon tarhakaveri, pieni shetlanninponi-ruuna yritti lähteä myös mukaan, mutta tällä kertaa se joutui jäämään vielä aitaukseen. Tauno oli mukavasti piehtaroinut mudassa, joten harjattavaa riitti. Pian sen komea liinaharja hulmusi tuulessa vaaleana. Onneksi muta oli kerennyt kuivua, koska muuten hevosen siistiksi saaminen olisi ollut ihan mahdotonta. Etsin vielä ruunan oman liinan ja olimme valmiit toimintaan.

Suureksi pettymykseksi pyöröaitauksesta puuttuikin pätkä aitaa, joten jouduin muuttamaan suunnitelmia. Kenttä oli varattu, pyöröaitaus ei ollut kokonainen, joten jäljelle jäi maneesi, joka sattuikin olemaan tyhjillään. Siirryimme halliin Tauno aavistuksen jännittyneenä ulkopuolelta kuuluvasta hälystä, mutta malttoi kuitenkin seistä vierelläni. Laskin lopulta ruunan irti ja se ampaisi maneesin toiseen päähän jälleen kerran pukkilaukalla riemuissaan. Annoin sen juosta ensin pyytämättä siltä mitään, ainostaan yritin kieltää sitä menemästä ovipäätyyn ja katsomoon.

Aikansa juostuaan ryhdyin jarruttelemaan hevosta. Se siirtyi pois maneesin reunalta ja seuraili korva tarkkana minua. En ajanut sitä enää eteen päin, vaan yritin kehollani jarruttaa sen vauhtia. Olen viime päivinä lueskellut Monty Robertsin kirjaa, joka on saanut pohtimaan. En ole edes tajunnut kuinka iso merkitys esimerkiksi oman katseen paikasta hidastamisissa, taikka hevosen poislähettämisissä on. Esimerkiksi Roberts neuvoo pois lähettämiseen katsomaan hevosta suoraan ja tiiviisti silmiin, aivan kuin saalistava petoeläin tai hidastamiseen mies neuvoo katseen siirtoa niskasta hännän takaosaan. Todellakaan ei ole tullut koskaan edes mieleen ajatella tällaista... Itse olen tottunut seuraamaan hevosta tarkkaan työskentelyn aikana, varsinkin palkitsemisessa silitän hevosta keskelle päätä ja katson yleensä suoraan hevosta silmiin. Myös Monty Roberts kehottaa palkitsemaan hevosta silittämällä keskelle päätä, ja oikeastaan olen törmännyt useammankin kouluttajan kohdalla samaan ja sitä kautta olen asian oppinut ja omaksunut. Se on alue, johon hevonen ei näe, joten sen on pakko luottaa ihmiseen. Mies myös opettaa vielä, että hän on nähnyt parhaaksi palkitsemisen yhteydessä katsoa alas, suunnilleen hevosen etujalkojen keskelle, muttei suoraan kohti hevosen silmiä.

Tauno siirtyi lopulta ympärilleni ravaamaan siistiä ympyrää ilman liinaa. Kehuin sitä ja pyysin pieniä tempon vaihteluita, jotka suojuivat hienosti. Paloin halusta kokeilla Monty Robertsin kuuluisaa Join-Up menetelmää. Laskin katseeni alas, laskin molemmat kädet alas, mutta vein toisen käteni lantion eteen ja käännyin hieman pois päin hevosesta. Tauno pysähtyi välittömästi ja odotin tapahtuuko jotain. En kääntänyt katsettani hevosen suuntaan vaan odotin. Pian tunsin turvan haistelevan ja hamuilevan olkapäätäni ja hiuksiani. Olin päässyt ensimmäisen vaiheen tavoitteeseen, jotka olin oppinut Robertsin kirjasta. Lähdin kävelemään ja Tauno lähti seuraamaan. Etenimme pieniä pätkiä ja kehuin jokaisella pysähdyksellä. Juoksin, se seurasi. Kännyin ja Tauno kulki juuri sinne minne minäkin. En voinut olla tyytyväisempi nuorikkoon. Rapsuttelimme ja vietimme laatuaikaa yhdessä. Tästä vain jäi jälleen niin hyvä fiilis ettei tätä voita mikään!

Enää ei haitannut se, että emme päässeet pyöröaitaukseen, koska lopputulokset päivästä olivat superit. Tätä tyytyväisempi en voinut olla. Onnistuin ottamaan puhelimellani lyhyehköt videonpätkät tämänpäiväisestä ja ajattelin laittaa nekin tähän ja kannattaa laittaa kuvanlaatu korkeimmalle, jotta video edes näyttää jotakin. Haluaisin myös kehottaa tarttumaan Robertsin kirjaan ”Hevoskuiskaajan käsikirjaan”. Kirja on oikeasti mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, joten suosittelen sitä mielelläni.

ongelmahevosia vai hevosongelmia?

Olin edellisviikonloppuna kylässä ystävättärelläni, joka asustaa Helsingissä miehensä ja papukaijansa Jerrin kanssa. Keskustelimme useat tunnit lemmikeistä ja niiden kouluttamisesta, sillä ystävälläni on ollut viimeaikoina ongelmia rakkaan(ainakin vielä hetken aikaa) lintunsa kanssa. Jerri viihtyy yleisesti ottaen paremmin miesten kanssa ja vastakohtaisesti hyökkii ystävääni päin. Kerroin heti, etten tiedä mitään lintujen sielunelämästä, mutta ajatusleikkinä käytin hevosia, mistä minulla on enemmän kokemusta. Jos jo tuollainen muutaman kilon painoinen lemmikki aiheuttaa ongelmia, stressiä ja ahdistusta, miettikää mikä tilanne voi olla hevosen kanssa. Hevosella on kuitenkin kokoa ja näköä, jota ei todellakaan pysty päihittämään voimalla niinkuin olen varmasti jo aikaisemminkin maininnut. Miten sitten selvitä ongelmahevosten kanssa? En ole ammattilainen, joten en pysty vastaamaan tähän kysymykseen, mutta pystyn ehkä antamaan ajattelemisen arvoisia ajatuksia aiheeseen liittyen.

Mikä minulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun kuulen omistajan suusta ongelmahevonen, ryhdyn ensimmäisenä miettimään miten hevosen omistaja itse vaikuttaa hevoseen. Tiedän, että on olemassa paljon hevosia, joiden kohdalla kyse ei ole omistajasta, mutta uskallan epäillä kaikesta huolimatta sitä, että ihmisellä on ollut jossakin välissä sormensa pelissä. Hevonen on pakoeläin, ja yleisimmin arkoja, ei agressiivisia. Opittuja käyttäytymismalleja kuitenkin syntyy hevosten asuessa meidän ihmisten kanssa.

Hevosta käsittelevällä ihmisellä on hyvin paljon vaikutusta ison eläimen käytökseen. Tämä tulee hyvin ilmi esimerkiksi koulumme arjessa. Molempien tallin hevoset ovat käytännössä kilttejä, mutta jotkut huomaavat heti jos taluttaja esimerkiksi lepsuilee tai antaa hevosen kulkea niin kuin se tahtoo. Toiset hevoset saattavat kokeilla missä kulkee raja. Osan kanssa ne voivat hyppiä, pomppia, koittaa näykkiä, lähteä käsistä, jyrätä mitäänsanomattoman taluttajansa yli tai koittaa syödä, jos ei niitä komenna, mutta osan kanssa sama hevonen ei tee mitään. Totta kai päivälläkin on väliä, mutta perusajatuksena tämä pitää paikkansa. Hevonen ei mene rikki jos sille näyttää kaapin paikan, päinvastoin. Olen seuraillut useat ja useat jaksot erilaisia koirankoulutusohjelmia ja jokainen kouluttaja on maininnut siitä, että koira nauttii elämästään, kun sillä on tietyt rajat. Mielestäni sama asia pätee hevosiinkin. Jos hevonen tietää missä sen kuuluu olla, miten sen kuuluu toimia, se on tyytyväinen.

Mistä sitten tiedetään miten hevosen kuuluisi ja pitäisi toimia? Mielestäni jokainen jolla on hitusenkin maalaisjärkeä osaa päätellä asian, ei tietenkään aina. Jokainen voi oikeastaan itse päättää miten haluaa oman hevosensa toimivan. Minä itse haluan, että hevosen kanssa pystytään työskentelemään missä tilanteessa tahansa. Sen pitää osata seistä käytävillä, pysyä puomissa ulkona ja käyttäytyä taluttaessa. Hevosen tulisi myös sietää peseminen joka puolelta. Myös juoksuttaminen ja erilaiset tilanteet ratsastaessa kuuluvat myös tähän samaan asiaan. Mielestäni hevosella pitäisi pystyä ratsastamaan mihin tahansa ja milloin tahansa, esimerkiksi hevosten pitäisi toimia niin siellä mukavilla metsäautoteillä, kuin keskellä ruuhkaista liikennettä kaupungissa ja asuinlähiöissä.

En siedä hevoselta huonoa käytöstä tippaakaan. Jos jostakin asiasta on komennettava, komennetaan mielummin kerran kunnolla ja sitten jälleen pienillä avuilla. Jatkuvasta komentamisesta ei ole oikeastaan muuta kuin haittaa. Hevonenkin turtuu jatkuvaan toimintaan, esimerkiksi lyömiseen. Luulen, että moni pystyy esimerkiksi luettelemaan lauman ratsastuskouluponeja, jotka eivät enää reagoi raippaan taikka pohkeeseen. Tilanteet ovat verrattavissa keskenään, vaikka periaatteessa tapahtumien kulku ja yhteys eivät olekaan sama. Eikä esimerkin ratsastustilanteessa ole tarkoitus tuottaa kipua. Tämä on niin kutsuttua opittua avuttomuutta ja haluaisin ottaa pienen lainauksen Anna Kilpeläisen kirjoituksesta hänen nettisivuiltaan, joka käsittelee hevosten opittua avuttomuutta. Suosittelen lämpimästi lukemaan koko artikkelin, joka löytyy täältä

”Miten opittu avuttomuustila syntyy?

Opittu avuttomuustila aiheutuu siitä, että hevonen altistuu toistuvasti kivulle, epämukavuudelle tai pelolle niin, ettei sillä ole mahdollisuutta omalla käytöksellään välttää sitä. Tällöin hevonen saattaa ikäänkuin poistua henkisesti paikalta ja vaipua opittuun avuttomuuteen. On syytä tarkkailla opitun avuttomuuden merkkejä silloin, kun hevonen vaikuttaa olevan ”laiska”, ”itsepäinen”, ”pomminvarma”, ”umpikiltti”, jne.

Opittua avuttomuutta voidaan saada aikaan pelkoa, epämukavuutta tai kipua aiheuttavalla koulutuksella. Esimerkiksi, jos hevonen pelkää ja sitä jatkuvasti rangaistaan pelon merkeistä, kuten levottomasta liikkumisesta tai säikkymisestä, se saattaa lopulta lakata näyttämästä pelon merkkejä. Silti pelko on ennallaan ja rangaistukset vain lisäävät sitä. Tällöin riski opitun avuttomuustilan kehittymiseen on suuri. Myös jatkuvat voimakkaat avut ilman mahdollisuutta vapautua niistä (esim. jatkuva kova kuolaintuntuma), aiheuttavat riskin opitun avuttomuuden kehittymiseen.

Joissain koulutusmenetelmissä opittua avuttomuutta jopa tavoitellaan, koska silloin hevonen saattaa vaikuttaa äärimmäisen nöyrältä ja tahdottomalta. Tällöin stressin aiheuttamat haitat eivät varmaankaan ole kouluttajan tiedossa. Tilanne on helppo ymmärtää, jos sen siirtää ihmisiin: jos esimerkiksi pelkäävää lasta toistuvasti rangaistaan pelon näyttämisestä, eivät tulokset luultavasti ole millään tavalla hyväksi kenellekään.

Opittu avuttomuus voi myös aiheutua jostain, mitä käsittelijä / kouluttaja ei ole huomannut, kuten hiertävästä satulasta tai muusta jatkuvasta kivusta tai epämukavuudesta, jolle hevonen altistuu. Kroonisten lievien terveysongelmien kanssa on sama ongelma: vaikka hevonen fyysisesti rasituksen kestäisikin ongelmien pahentumatta tai jopa niiden helpottuessa liikkeen myötä, voi jatkuva kivun kanssa liikkuminen aiheuttaa opitun avuttomuuden kaltaisia ongelmia."

päiväkirja part 1.

Tänään päätin julkaista jo alkukeväästä kirjoitetun tekstin, minkä tein blogin suunnitteluvaiheessa. Halusin laittaa tämän vanhemmankin pätkän tänne, koska olin tähän maastakäsittelykertaan lopulta niin tyytyväinen, joten haluan jakaa tämän tilanteen teidän kanssanne.   

7.3.2014

       Lähdin heti kello yhdentoista lounaan jälkeen ratsastamaan paria suomenhevosta, joita olen helmikuusta lähtien liikutellut. Hevoset omistaa sellainen varmaankin seitsemässäkymmenissä oleva nainen, joka todella välittää hevosistaan. Ratsastin ensin vanhemman tamman ja sitten viisi vuotiaan ruunan Norrin. Reuntouttavien maastolenkkien jälkeen päätinkin sitten ottaa vielä käsittelyyn nuorimman, kaksi vuotiaan ruunan Loimun. Aikaisemmin olen kyllä ruunaa harjaillut ja nostellut jalkoja, mutta muuten en ole hevoseen sen paremmin tutustunut. Pidän paljon näistä mummon hevosista, mutta vaikka hevoset ovatkin tässä tilanteessa lemmikkejä, pitää kuitenkin jonkinlainen kuri olla. Pidän tietynlaisista käsittelytavoista, jotka oikeasti toimivat ja helpottavat hevostenomistajien elämää. Hevoset eivät saa rynniä ja jyrätä ihmisten päältä, se viisi- kuusisataa kiloa lihaa on aika paljon ihmiseen verratuna. Haluan, että hevoset ovat toimivia ja niitten kanssa täytyy pystyä olemaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa mitä nyt arkielämässä vastaan saattaa tulla. Ylipäätään hevosen täytyy kunnioittaa ihmistä. Ihminen ei voita hevosta voimalla, se on ihan varma, joten meillä täytyy olla muut keinot niiden kanssa pärjäämiseen.

        Kaikesta huolimatta, päätin laittaa Loimulle pelkä riimun ja lähdimme sitten pihalle tallista. En ollut mitenkään ajatellut, kuinka asiat tämän hevosen kanssa sujuisivat, enkä edes tiennyt oliko ruunan kanssa tehty mitään aikaisemmin normaaleja hoitotoimenpiteitä lukuunottamatta. Jälkeenpäin selvisi, että hevonen on ainakin ollut maasta-ajo-koulutuksessa. Ulos päästyämme alkoi hirveä huutaminen ja kiljuminen kaveriensa perään. Ruuna ei ollut koskaan ennen ollut missään ilman kahta muuta, joten nyt olisi sitten viimein korkea aika opetella käyttäytymään. Kentälle hevonen käveli ihan suht nätisti vieressäni, ja teimme muutamat pysähdysharjoitukset matkalla. Olisin halunnut laskea Loimun irti kentälle, mutta sen ollessa turhan jäinen tyydyin sitten vain taluttelemaan. Pysähtelimme ja peruuttelimme niin, että seisoin hevosen edessä ja helutin narua. Loimu reagoi hyvin, kunnes se tajusi, että eihän pelkkä riimu estä sitä menemästä. Se lähti loikkimaan ja kiskoi minua perässään kohti tallia, minun liukuessa seisovilteen jäätikköä pitkin liukkaiden kenkieni taki. En pystynyt kiskaisemaan liinaa sen ollessa kireä, yritin vain olla päästämättä irti. Hevonen rauhottui portille ja otin narun lyhyemmälle. Päätimme siirtyä tarhan alkupäähän, jossa hevoset olivat aikaisemminkin tänään jo ulkoilleet. Hetken Loimu malttoi keskittyä, mutta pian huomasin meneväni mustan ruunan perässä ensin yli tallin avolantalan pressuineen ja sitten se juoksi tallivälikköön, jossa säilytettiin loimia. En halunnut laskea irti, mutta toisen loikattua yli kaatamansa muoviroskiksen jouduin lopulta luovuttamaan. Poimin hevosen sitten kiinni tallikäytävältä, josta sitten peruutimme ulos. Palasimme takaisin laitumelle ja sitten alkoikin se todellinen työskentely... Otimme muutaman askeleen kerrallaan, pistin hevosen peruuttamaan. Samoin myös jokaisella kerralla, kun hevosen huomio harhaili minusta jonnekin muualle. Halusin tehdä sen kanssa yhteistyötä. Palkitsin välittömästi kunnon rapsutuksella, kun nuori kaveri teki oikein ja säilytin katsekontaktin koko ajan hevoseen, jotta pystyin seuraamaan sen liikkeitä.

       Noin puolen tunnin jälkeen aloin huomaamaan tuloksia. Kun siirryin sivummalle, hevonen siirtyi mukanani. Kun otin askeleen lähemmäksi hevosta narua heiluttaen kevyesti, sain sen peruuttamaan. Peruuttamiseen riitti jo oikeastaan pelkkä narun heilauttaminen. Koko ajan seuratessani ruunaa, huomasin kuinka pikku hiljaa sen pää alkoi painua lähemmäs maata, se kuunteli ja tarkkaili minua. Loimu ei enää kyttäillyt mitään ylimääräisiä, vaan olin saanut vangittua sen koko huomion. Tein vielä muutaman peruutuksen tarhassa, kunnes lähdimme hitaasti askel askeleelta kulkemaan kohti tallia. En antanut ottaa yhtäkään askelta ilman lupaani, jos niin kävi seurasi siitä heti peruuttaminen. Mitä lähemmäs pääsimme tallia, sitä useammin jouduin pysähtymään ja peruuttamaan, koska hevosen huomio karkaili koko ajan tallissa oleviin hirnuviin kavereihin. Lopulta yhteensä 45 minuutin jälkeen, Loimu käveli perässäni löysällä narulla talliin ja otti askeleen vain silloin kuin minä sen sallin. Täytyi myöntää, että olin tyytyväinen lopputulokseen, kun sitä vertasi kaaoottiseen alkutilanteeseen. Pystyin hyvillä mielin jättämään hevosen karsinaan syömään heiniään ja lähdin sitten takaisin päin koululle.  

        Tämän niin kutsutun peruuttamisharjoituksen ideana on johtajapaikan määritteleminen. Jos seuraa hevosten laumakäyttäytymistä esimerkiksi laitumella, huomaa kuinka hevoset kommunikoivat keskenään. Johtaja-hevonen saa liikutella muita hevosia mielensä mukaan, joten sama pätee myös ihmis/hevos-suhteeseen. Otetaan vaikkapa tilanne, missä hevonen tulee luoksesi tarhassa. Ajattelet: "kuinka ihanaa, sillä oli minua ikävä", ja kävelet hevosen eteen. Hevonen työntää päänsä sinua kohti, syliisi ja automaattisesti otat yhden askeleen taaemmas. Tässä hevonen sai juuri sen mitä halusikin: johtajan paikan. Joten peruttaamisessa idea perustuu mielestäni ns. samaan tilanteeseen, johtaja saa liikuttaa muiden jalkoja. Peruuttaessa ihminen laittaa hevosen liikkumaan, tai peruuttamisen sijaan siirtelee etu- tai takaosaa niin että toinen pysyy samaan aikaan paikoillaan, on vaikutus ja ajatus aivan sama kuin hevoslaumassakin. 

     Laitan tähänkin loppuun videon jossa amerikkalainen mies Gord Searle kertoo ja näyttää hevosen kanssa kuinka saadaan oma tila itsensä ympärille. Video on 20 minuuttia pitkä, mutta todella opettavainen, malttakaa siis katsoa. Seuraavaan postaukseen yritän saada jo kuviakin.

videon linkki

first step forward

      ”Oletko koskaan nähnyt sitä Kari Vepsää?” Kyllä, olenhan minä. Varmaankin sieltä kiinnostukseni maastakäsintyöskentelyyn ja luonnollisiin hevosmiestaitoihin kasvoi aivan tiedostetusti. Kävin noin viisi vuotta sitten silloisen ratsastuksenopettajani kanssa katsomassa Vepsän kurssia. Pääsin mukaan, sillä opettajani uskoi minun saavan siitä jotakin irti, ja niin sainkin. Kurssin jälkeen olimme aivan liekeissä miehen tapaan käsitellä ja kouluttaa hevosia, ja pian tallin kentän päästä löytyikin itsekyhätty pyöröaitaus siirrettävine aitatolppineen. Ryhdyimme heti kokeilemaan Vepsän kurssin innoittamina erilaisia harjoituksia, jotka eivät tietenkään alkuun tuntuneet toimivan lainkaan. Hevoset eivät seuranneet 10 minuutin ympyränpyörittämisen jälkeen eivätkä kunnioittaneet niin kuin olimme nähneet ja ”oppineet”. Sellainenkin hetki palaa mieleeni, kun tuskastuneena istahdin pyöröaitauksen keskelle, koska hoitohevoseni ei totellut kuinka sen olisin halunnut. ”Näinhän Vepsäkin teki, miksen itse onnistu?”, loisti ehkä päällimmäisenä silloin mielessäni, kun tuijottelin rakasta hoitsuani, joka vain pysähteli syömään vihreitä ruohotupsuja aidan raosta aina kun silmä vältti. En kuitenkaan silloin vielä tajunnut mikä merkitys näilläkin hetkillä oli kyseisen hevosen suhteen, olin vielä sen verran nuori. Näin jälkeenpäin voi hyvillä mielin naureskella omalle typeryydelleni.

        Se tunne, kun hevonen lähtee seuraamaan sinua pää alhaalla ja rentona, on sanoin kuvaamattoman upea. Silloin kaikki palaset ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen, ja sinun ja hevosesi välinen luottamus on kohdillaan. Kuinka tärkeää sitten on tällainen luottamus, josta useat hevosmiehet puhuvat? Hoidin monta vuotta nuorehkoa irish-cob -tammaa, jonka kanssa tuli touhuiltua paljon maasta käsin. Vietin sen kanssa aikaa laitumilla, karsinassa ja muuten vain harjailin. Alkuvaiheessa juoksutusharjoituksia aloitettaessa meille tulikin ongelma: tamma vain seurasi minua joka paikkaan, käveli perässäni, tuli luokseni ja juoksi mukanani. Minä luotin hevoseen ja se luotti minuun. Yhdistelmä oli loistava. Tämä hevonen opetti minulle paljon, sillä sitä seuraillessani opin vuosien kuluessa lukemaan ja tarkkailemaan hevosia eri tavoin. Tiesin aina, mitä sillä milläkin hetkellä oli mielessä, ja osasin suurinpiirtein ennakoida sen liikkeitä. Tosin olen myös löytänyt itseni aidan alta puhaltelemassa hiekkaa suustani ja vesi valuen silmistä istunut kyydissä, kun tamma on kiikuttanut minua ympäri kenttää. Kaikki hetket ovat vaikuttaneet minuun jollakin tavoin, enkä vaihtaisi sekuntiakaan ajastani, jonka olen viettänyt kyseisen hevosen kanssa.

       Jos side hevoseen toimii moitteettomasti, on työskentely, kouluttaminen ja ylipäätään hevosen kanssa oleminen huomattavasti helpompaa. Mielestäni hevosen vain yksinkertaisesti pitää toimia tilanteessa kuin tilanteessa. En jaksa katsella ihmisiä kiikuttavia tai päälle hyökkiviä hevosia, joku raja pitää olla. Kurjinta on katsella hevosta, joka on vain se väline, jolla tuodaan mainetta ja kunniaa tai hevosta, joka pyörittävät omistajaansa 10-0. Pakkohan tällaiset tosiasiat on tuotava esille, en rupea kaunistelemaan asioita. En väitä, että olisin itse mikään superihminen, mutta sitä pärjää yllättävän hyvin pelkällä maalaisjärjellä. Tähänkin asti olen pärjännyt, ja eteenpäinhän tässä vain ollaan menossa.

videon linkki

Lopuksi laitoin vielä videon Kari Vepsästä tekemässä töitä hevosen kanssa. Pätkä on lyhyt ja vähän suuntaa antava, jatkossa tiedossa huomattavasti laadukkaampia kuvia ja videoita.